Inhottaa kun pitää olla näin yksinäinen. Eikä se johdu siitä etten ikinä ottais itse kontaktia ihmisiin. Mä rupean aina puhumaan niille ja näin mutta ei niitä ketään vaan kiinnosta mun seura. Yllättäen. Ei kyllä itteänikä kiinnostais jos saisin olla joku muu.

Kello on kolme iltapäivällä kolmen minuutin päästä. ._. Ahdistaa ja on yksinäistä. Masentaa. Oikeasti olisi niin ihana jos joku joskus soittais mulle tai jotain ja pyytäis tekemään mun tekemään sen kanssa jotain.. Olisi ihanaa jos elämässä joskus tapahtuisi jotain mielekästä ja uutta, yllättävää.. Tekee mieli mennä kerjäämään yleisesti lohdutusta mutta tuskin ees saisin.

Masentaa ihan kamalasti. Kumpa joku tulisi piristää, pyytäis mua johkin tai sanois jotain kivaa. ;;___;; Just nyt tuntuu mahdottomalta ajatella ensi tiistaita, masentaa ihan mielettömästi ja sit tulee vaan sellanen oksettava tunne että jumalauta mä räjähdän, en mä pysty. Oon varmaan maailman ainoo ihminen joka hommaa koko ajan itsensä hommiin joihin ei pysty. Kai mussa on joku puoli joka ei oo vielä ihan kuollut ja luulee että mä pystyn, mutta eiköhän sekin nitisty pikku hiljaa.

Tavallaan vois mennä juoksemaan. Mut toi lause kirjoitettuna ahdistaa mua ihan kamalasti. Ahdistaa ajatus taas liian lyhyeksi jääneestä lenkistä ja kivusta kurkussa. Vammasesta olosta siitä tiedosta että näyttää tyhmältä, hikisistä sormista joilla on melkein mahdoton säätää ämppäriä, siitä ettei keksi mitään kuunneltavaa sieltä. Mun tekisi mieli leipoa jotain ja syödä ne kaikki hyvällä omallatunnolla. Ensinnäkään en voi tehdä sitä koska oon herkkulakossa ja pelkään lihoavani.

Painan nyt 44 kiloa. Ajatella, että enää kilo tavotteeseen. En kyllä sittenkään ole tyytyväinen. Luulin, että 43-kiloisena hyllyvät sisäreidet ja raskausarvet olisivat poissa, mutta näköjään ei ole yhtään niin... Ei ne kilolla lähde.

now playing: Radiohead & Ben Folds Five - Street spirit (live)