Kaikki vaan hokee että "ota ittees niskasta kiinni", tiedän että se on totta, mutta ketään ei auta että mulle hoetaan tota tai et mä yrittäisin ottaa itteeni niskasta kiinni.
Mulle ei tule ihmisiä tai muutakaan vaikka sen tekisinkin.
Mä en muutu paremmaksi.

Ihan sama, ihan sama, ihan sama, mä en puhu enää kenellekään. Mä toivoisin lohdutusta enkä patistamista, mutta kukaan ei yleensä ymmärrä mitä mä haen. Suoraansanoen haluaisin puheillani että joku auttaisi ja lohduttaisi mua, eikä vaan hokisi ota ittees niskasta kiinni.

Mun itsetunto meni pirstaleiks ajat sitten eikä mulla riitä enää voimia. Mä en pysty enää huijaamaan itteeni ja yrittää ottaa koko ajan itteeni niskasta kiinni. Lopetan puhumisen toisille omista tunteistani tähän, TÄHÄN, tästä ei seurannut kun mulle aivan hirveä olo. Ei se ymmärtänyt yhtään mitä mä hain. Kaikki tuntuu olevan sille niin helppoa.

Minä lopetan, lopetan, LOPETAN puhumisen tähän. Purkaan vaikka itteeni sen pahan olon tai kirjoitan jotain mitä kukaan ei lue, MUTTA EN ENÄÄ PUHU KENELLEKÄÄN. Siitä tulee vain paska olo. Siitä tulee vain paska olo eikä kukaan ymmärrä etten vaan ole nyyhnyyh paska elämä vaan yritän kertoo jostain suuremmasta.

Ei, sitä on ihan turha yrittää selittää, en osaa kertoa sitä, se on liian suurta mun sanoilleni ja muut ymmärtää mut väärin. Mä en puhu enää. Siitä ei seuraa mitään hyötyä, ei mitään.

You are one of God's mistakes
You crying, tragic waste of skin
You lying, trying waste of space

ja vielä yksi hyvä ja osuva lainaus meidän arjesta:
"Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan; jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan"