Onnellisuus on tosi haurasta. Sellasta ohutta ja ei-pitkäkestoista, josta voi tippua
lävitse ihan sekunti millä hyvänsä. Mun naama hymyilee edelleen, mun ryhti on hyvä ja mun juttujen taso ei laske, mutta mun vatsassa kiertää taas.

Jotain ihan pientä, ei mun elämää koskettavaa, silti suurta ja pahoinvointia
aiheuttavaa. Ai vittu, mä luulin, että mä olisin päässyt susta yli.

Miks mä en voi ikinä olla mitään suurta niille ihmisille jotka on mulle suurta?
Mun rooli on näkymätön tai hännystelijä.
Ihan sama, itsesäälivinkunaa, mutta siinä se ongelman ydin tuli.

Hikoilen. Ja kutisen.

Tänään mulle tuli outo himo soittaa Rakkauden Haudalla pianolla. Huoh.